Orrick Bjorksonin kruunajaisia ei ehditty juhlia pitkään.
Ranta oli vielä täynnä väkeä. Meri löi rantakiviin raskaasti, ja suolainen tuuli tarttui vaatteisiin ja hiuksiin. Jotkut nostivat vielä aseitaan ilmaan ja huusivat uuden kuninkaan nimeä, toiset seisoivat paikoillaan ja katsoivat hiljaa, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Silloin väkijoukko alkoi liikahtaa.
Vartiokaartin sotilaat työntyivät eteenpäin tiiviissä rivissä, ja heidän panssarinsa kilahtelivat askelten tahdissa. He eivät jääneet reunoille, vaan kulkivat suoraan keskelle väkeä. Alain Perellon asteli heidän edellään, katse suoraan Orrickissa. Kansa väistyi heidän tieltään. Hetkeä myöhemmin he seisoivat vastakkain. Perellon ei kumartanut eikä hidastanut askeltaan.
“Vai on sinusta Orrick tullut kuningas”, Perellon sanoi. “Et kai aio laajentaa valtakuntaasi Faberin maaperälle?”
Orrick seisoi paikallaan, hartiat suorina. Hänen kirveensä lepäsi rennosti hänen vierellään, mutta hänen katseensa ei liikahtanut.
“Pohjoinen ottaa mitä sille kuuluu. Jopa sen teidän kultaisen hatun joka painaa raihnaisen kuninkaanne päätä.”
Perellon hymähti lyhyesti.
“Tyypillistä raakalaiselle”, Perellon hymähti. “Näette vain kullan kiillon, vaikka tuho on jo ovellanne.”
Tuuli puhalsi heidän välistään ja sai viitat lepattamaan.
Orrick ei vastannut heti. Hän kallisti päätään hieman ja katsoi Perellonia kuin arvioiden, oliko tämä tosissaan.
Perellon jatkoi. Hän astui askeleen lähemmäs ja puhui nyt kovempaa, jotta myös lähimmät sotilaat kuulivat. Hän kertoi armeijasta, joka oli kokoontunut vuorten taakse. Sanansaattajat olivat tuoneet viestejä laivoista, jotka olivat täyttäneet rannat. Armeijasta, jota kuvailtiin suurimmaksi, kauneimmaksi, kunniakkaimmaksi ja voittamattomimmaksi, mitä mantereella oli koskaan nähty.
Jotkut väkijoukosta vaihtoivat levottomia katseita.
Perellon pudisti päätään hieman.
“En suoraan sanottuna ole kuullut moista moskaa sen jälkeen, kun pääsin Jesteristä eroon. Uskon kuitenkin, että armeija on huolestuttavan suuri.”
Hetken aikaa kuului vain meren kohina.
Sitten Orrick nauroi. Hän heitti päänsä taaksepäin ja antoi naurun kantaa yli rannan. Hän oli juuri voittanut veljensä ja ottanut kruunun. Yksi armeija lisää ei tuntunut muuttavan mitään.
Perellon ei nauranut. Hän seisoi paikoillaan liikkumatta, kädet selän takana, katse vakaana. Hänen sotilaansa hänen takanaan pysyivät hiljaa, mutta heidän otteensa aseista kiristyi. Perellon ei näyttänyt aikovan lähteä minnekään.
Vuorten takana liikkui jotakin. Sitä ei vielä nähty. Mutta se oli jo matkalla…
