Leirissä vallitsi sekasorto.
Lohikäärmesoturit olivat ehtineet ottaa askeleita eteenpäin, Vartiokaarti kiristi otettaan aseista ja Jesterin mukana kulkevat kiltalaiset pitivät yhä kiinni Mei Takeshista. Nuotiosta nouseva savu levisi matalalle leirin ylle, ja vuorilta puhaltava tuuli sai telttojen liepeet lepattamaan levottomasti.
Sitten leirin ulkopuolelta alkoi kuulua raskaita askelia ja sotahuutoja.
Raakalaiset saapuivat paikalle.
Orrick Bjorkson marssi ensimmäisenä leiriin sotureidensa ympäröimänä. Hänen katseensa osui heti Perelloniin ja Jesteriin, jotka seisoivat samalla puolella leiriä.
Hänen ilmeensä synkkeni välittömästi.
“Mitä ihmettä täällä elämöidään? Perellon! Sinä vanha haiseva mäyrä! Mitä sinä tuon ketun kanssa veljeilet? Tätä minä en voi hyväksyä!”
Orrick tarttui kirveeseensä ja lähti harppomaan kohti Perellonia ja Jesteriä. Hänen raskaat askeleensa tömisyttivät maata, ja raakalaiset hänen takanaan alkoivat kohottaa aseitaan.
Jesterin itsevarmuus näytti katoavan hetkeksi.
Hän siirtyi nopeasti hieman lähemmäs Perellonia, aivan kuin komentajan läheisyys voisi suojella häntä Orrickin raivolta.
Sekasorron keskellä Mei onnistui liikahtamaan tarpeeksi saadakseen köydet löysemmälle. Hän repi itsensä irti ja syöksyi nopeasti pois Killan jäsenten otteesta ennen kuin nämä ehtivät tarttua uudelleen kiinni.
Hän juoksi suoraan Orrickin luo.
“Lohikäärme soturien voima on sinun puolellasi, Orrick!”
Orrick pysähtyi.
Hän käänsi katseensa Mei Takeshiin, joka seisoi nyt hänen rinnallaan hengitys raskaana mutta katse vakaana.
Leiri hiljeni hetkeksi.
Orrick vilkaisi vielä kerran Perellonia ja Jesteriä, puristi kirvestään ja nyökkäsi hitaasti.
“Me voimme olla vihollisia myöhemmin, mutta nyt on tärkeää, että me yhdistämme voimamme noiden petturien voittamiseksi.”
Mei tarttui hänen käsivarteensa, ja hetken ajan Lohikäärmesoturit sekä Raakalaiset seisoivat samalla puolella.
Kaikki tiesivät, ettei liitto syntynyt ystävyydestä. Se ei ollut luottamuksen merkki. Se oli sopimus. Vanhoista vihollisuuksista vaiettiin. Ei siksi, että ne olisi unohdettu – vaan siksi, ettei niille ollut sillä hetkellä aikaa.
Ja niin syntyi liitto. Ei rauhassa, ei neuvottelupöydässä, vaan sekasorron keskellä, juuri silloin kun kukaan ei enää tiennyt, keneen luottaa. Kerrotaan, että Faberissa sellaiset liitot kestävät juuri niin kauan kuin niiden täytyy. Eikä hetkeäkään pidempään.
