Eräänä päivänä Mei oli tapansa mukaan kuljeskelemassa rannalla, kun hän näki horisontissa laivan. Laivan liput eivät olleet Meille tuttuja ja laiva vaikutti seilaavan kohti lohikäärmesaarta. Tämä oli kerrassaan outoa, sillä saarella kävi lähinnä kauppiaita päämantereelta, joiden tunnukset olivat Meille hyvinkin tuttuja. Tässä laivassa oli tuulen repimät purjeet, ja värikoodiltaan ne olivat tummemmat kuin normaalien kauppalaivojen tai kalastusalusten.
Mei juoksi rannan lähistöllä olevien puiden luo ja kiipesi yhteen puuhun. Hän piiloutui tuuheiden oksien sekaan, minkä takia häntä oli paikoillaan ollessa vaikea huomata, mutta hän näki oksien väleistä hyvin, mitä alhaalla rannalla tapahtuisi. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun laiva alkoi olla rantautumisetäisyydellä saaresta. Mei pysyi hiirenhiljaa, vaikka hänen kätensä hamuili lahkeen sisään piilotetun tikarin kahvaa. Mei oli suhteellisen varma, että hän pystyisi pelkän tikarin avulla yllättämään saarelle saapuvat, mikäli näillä olisi pahat mielessä. Ja jos Mei ei siihen yksin pystyisi, niin vaikka lohikäärmesoturit saattoivat viihtyä omissa oloissaan vuorella, he pitivät yhtä eikä Mein tarvitsisi turhan kauaa taistella yksin, mikäli siihen tilanteeseen päädyttäisiin.
Laiva lipui rantahietikolle ja heitti ankkurin veteen. Laivasta laskeutui alas kolme hahmoa, josta ensimmäisenä kulkevista oli pitkä, liehuva takki ja suurikokoinen hattu päässään. Hänellä oli miekka esillä vyöllä ja hän käveli rehvakkaasti rantahietikolla kahden muun (huomattavasti maltillisemmin, mutta myös tummin pukeutuneiden) hahmojen rinnalla.
”Mistä ne lohikäärmesoturit löytyivätkään?” Hattupäinen mies kysyi toiselta seuralaistaan. Mei höristi korviaan ja jännitti lihaksiaan valmiina laskeutumaan mahdollisen äänettömästi puusta vieraiden huomaamatta.
”Tässä päiväkirjassa sanotaan, että heidän piilopaikkansa on vuorilla”, toinen hattupäisen miehen seuralaista sanoi heiluttaen käsissään nahkakantista, parhaat päivänsä nähnyttä kirjaa.
”Ovatko he todella niin hyviä taistelijoita, mitä väitetään?” Hattupäinen jatkoi ja haravoi epäkiinnostuneen näköisenä ympäristöään, kiinnittämättä sen enempää huomiota Mein piilopaikkana toimivaan puuhun.
”Tai siis kuinka hyväksi taistelijaksi voi tulla piiloutuneena vuorille johonkin salaiseen kylää-”
Hattupäisen lause jäi kesken, kun Mei heitti tikarin hänen jalkoihinsa vain 20 sentin päähän siitä, mihin hattupää olisi laskenut jalkansa seuraavan askeleen takia. Hattupään ja tämän tovereiden tuijottaessa tikaria hämmentynein ja osalla jopa pelokkain ilmein, Mei heilautti itsensä käsiensä varaan pitäen oksasta kiinni kaksin käsin ennen kuin hän laskeutui pehmeästi joustaen jalkoja joustaen maahan lähes äänettömästi.
”Varmaan sen takia, että he harjoittelevat päivittäin useilla aseyhdistelmillä”, Mei sanoi kuuluvalla äänellä pysyen kuitenkin vielä kasvuston tuomassa suojassa. Samalla hän vaihtoi hitaasti hiipimällä paikkaa katse tiukasti vieraissa henkilöissä. Hattupäinen mies veti miekkansa vyöltään ja osoitti sillä kohtaan, missä Mei oli puhuessaan seissyt.
”Onko tämä haaste? Tule esiin ja tappele kuin mies!” Hattupäinen henkilö huusi itsevarmasti. Mei hymyili ja kiersi lähemmäs joukkion selkää metsän suojissa. Kasvillisuuden loppuessa hän oli päässyt jo kolmikon näkökentän ulkopuolelle. Hän otti äänettömän pyrähdyksen juoksuun ja juoksi kolmikon taakse.
”Mikä sinulle tuli? Etkö uskalla näyttäytyä?” Hattupäinen uhosi ja astui lähemmäs metsikköä, missä Mei oli hetkeä aiemmin piilotellut.
”Kyllä meilläpäin naiset tappelevat aivan yhtä hurjasti kuin miehet”, Mei virkkoi joukon takaa ja katsoi huvittuneena, miten kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät katsomaan taakseen. Mei hymyili vaarallisen hunajaisesti.
”Mihin te lohikäärmesotureita kaipaatte?” Hän kysyi samettisella äänellä pitäen kuitenkin valmiusasennon yllä. Kyllä hän kolmea vastaan pärjäisi myös aseettomana ja hänen tikarinsakin oli vain muutaman askeleen päässä, jos hätä tulisi.
Hattupäinen mies tokeni ensimmäisenä yllätyksestä ja selvitti kurkkuaan.
”Tarvitsen lisävahvistusta, jotta saisin takaisin minulle kuuluvat maat. Lohikäärmesoturit ovat kuulemma hyviä taistelijoita, ja tarvitsen todellisen yllätyksen, jotta voisin voittaa minut mereen heittäneet ja karkottaneet typerykset. Vastineeksi voin tarjota mainetta ja kunniaa – Auts”
Hattupäinen sanoi levitellen dramaattisesti käsiään kunnes päiväkirjaa pitänyt henkilö pukkasi hattupäistä kipeännäköisesti kylkeen.
”Tarkoitan toki vaivanpalkaksi on myös… kultaa ja tietenkin unohtumaton seikkailu. Mitäs sanot? Nimeni on muuten Jester”, Hattupää jatkoi mulkaisten toveriaan ja hymyili sen jälkeen leveästi Mein suuntaan.
”Kyllähän kunnon seikkailu kuulostaa aina hyvältä varsinkin, jos sen tarkoitus on auttaa toinen takaisin kotiin, omille mailleen. Kultakaan ei olisi pahitteeksi”, Mei sanoi hymyillen nyt aidosti ja ojentaen kätensä.
”Olen Mei. Mei Takeshi, lohikäärmesoturien heimosta. Hauska tavata, Jester.”
