Solan tapahtumista oli kulunut jonkin aikaa.
Leiri oli pystytetty avoimelle tasaiselle alueelle vuorten juurelle. Maassa näkyi kuluneita polkuja, tulisijojen hiilloksia ja jälkiä siitä, että joukko oli viipynyt paikalla jo hetken. Lohikäärmesoturit harjoittelivat hieman kauempana, aseiden liikkeet piirtyivät ilmaan tasaisina kaarina.
Jester Henly kulki leirin halki säkki olallaan.
Se näytti raskaalta. Kangas oli venynyt ja muotoutunut sisällön mukaan, ja jokaisella askeleella kuului vaimea kilinä. Muutamat Jesterin mukana kulkevista hämäristä kulkijoista vilkuilivat säkkiä sivusilmällä.
Mei Takeshi huomasi sen heti.
Hän pysähtyi kesken askeleen ja kääntyi katsomaan.
“Minä en kyllä pidä tästä yhtään”, hän sanoi suoraan. “Ihmisten vaivalla hankitut rahat menevät sinun pussiisi.”
Jester pysähtyi myös.
Hän kohautti olkapäitään, aivan kuin kyse olisi ollut pienestä asiasta.
“Niin niin, Mei…”, hän vastasi hymyillen ja melkein leikillään.
“…mutta on tärkeää muistaa, ettei rahvas todella tiedä mitä rahoillaan tehdä.”
Hän laski säkin hetkeksi maahan ja taputti sitä kevyesti. Kangas painui kasaan ja sisältä kuului jälleen vaimea kolahdus.
” Me taas osaamme pelastaa heidät ja suoda heille paremmat puitteet elämään.”
Hän nosti katseensa takaisin Mei’hin.
”Sitä paitsi, jos he ymmärtäisivät elomme ahdingon, niin he luopuisivat vapaasti itsekkäästä omaisuudestaan.”
Mei pudisti päätään hitaasti.
“Se ei vain ole oikein.”, hän sanoi. “Sinun pitäisi kyllä palauttaa rahat niitä tarvitseville!”
Jester alkoi puhua lisää.
Hän selitti, perusteli ja kiersi asiaa. Hänen äänensä pysyi kevyenä, mutta sanat tulivat nopeasti, yksi toisen perään. Hän ei näyttänyt aikovan lopettaa.
Mei ei jäänyt kuuntelemaan. Hän huokaisi, kääntyi pois ja lähti kohti harjoittelevia sotureita. Hänen askeleensa nopeutuivat, ja hetken kuluttua hän oli jo heidän joukossaan. Harjoitus alkoi uudelleen. Isku, torjunta, askel. Liikkeet olivat tarkkoja ja toistuivat rytmissä. Metallin ääni kantautui leirin yli, ja pöly nousi kevyesti jokaisen askeleen mukana.
Hetken kaikki keskittyivät harjoituksiin, mutta jokin jäi vaivaamaan.
Kukaan ei myöhemmin osannut sanoa tarkalleen, mikä. Ehkä katse. Ehkä ajatus, joka ei enää kadonnut. Kerrotaan, että juuri siinä hetkessä Mei ymmärsi ensimmäisen kerran, ettei kaikki ollut niin kuin oli kerrottu.
Mutta siitä eteenpäin hän ei enää uskonut Jesteriä samalla tavalla kuin ennen.
Mutta Faberissa kesken jääneet asiat eivät katoa. Ne jäävät kasvamaan. Kukaan ei silloin vielä sanonut sitä ääneen, mutta sinä päivänä oli syntynyt ensimmäinen särö.
