Tuuli kävi kovana Tyrskysaarilla sinä päivänä, kun sodat julistettiin päättyneiksi. Meri löi rantaa vasten raskaasti, ja rannalle kokoontunut kansa seisoi paikoillaan odottaen. Oswald Bjorkson seisoi heidän edessään suorana ja ylpeänä. Hän katsoi väkijoukkoa kuin se olisi jo hänen valtakuntansa.
“Raakalaiset! Viimein sodat ovat ohi”, hän julisti. “Tyrskysaaret ovat yhdistyneet lippumme alle. Nyt minä ja veljeni Orrick hallitsemme Pohjoisen Raakalaisia. Pian koko manner peittyy myrskyn ja tyrskyn alle. Voitto tai Valhalla!”
Huuto kantautui yli rannan. Mutta ennen kuin se ehti kunnolla laantua, Orrick Bjorkson astui esiin. Hänen ilmeensä oli kireä, eikä hänen äänensä kantanut juhlaa.
“Nyt saa riittää!” hän huusi. “ Olen lopen kyllästynyt sinuun, mahtailuusi ja naamaasi! Täten haastan sinut Mak’goraan! Minä yksin olen riittävä kuningas!”
Kansa hiljeni heti. Oswald ei perääntynyt askeltakaan.
“Senkin katkera petturi! Saat haasteesi.“
Veljekset eivät sanoneet enempää. He lähtivät liikkeelle samaan aikaan, ja taistelu alkoi siinä hetkessä. Teräs kalahti, askeleet tömistivät maata ja meri pauhasi taustalla. Taistelu oli nopea, mutta sitä seuranneet eivät ehtineet hengittääkään. Sitten kaikki oli ohi.
Kun pöly laskeutui, vain yksi seisoi enää pystyssä. Oswald Bjorkson oli poissa. Kukaan ei nähnyt tarkasti, mitä tapahtui. Jotkut väittivät hänen kaatuneen siihen paikkaan. Toiset sanoivat, ettei hänen ruumistaan koskaan löytynyt. Vain yksi asia oli varma. Hän ei enää seisonut Pohjoisen edessä.
Orrick jäi paikalle yksin. Hän oli verinen ja hengästynyt, mutta yhä pystyssä. Hän nosti katseensa kansaan.
“Kauan eläköön kuningas.”
Hetken oli hiljaista. Sitten huuto vastattiin – ensin yhdestä suunnasta, sitten kaikkialta. Sinä päivänä Tyrskysaarten kohtalo sinetöitiin. Pohjoinen sai uuden hallitsijan.
