Samaan aikaan kun Pohjoisessa kruunu vaihtui ja vuorten takaa alkoivat kiertää levottomat huhut, kulki Faberin rajoilla pieni joukko.
Tie mutkitteli metsän ja kivisten rinteiden välissä. Ilma oli lämmin, mutta tuuli kuljetti mukanaan meren hajua kaukaa. Joukko eteni rauhallisesti, mutta ei huolettomasti.
Jester Henly kulki edellä.
Hänen askelensa oli kevyt, ja hänen katseensa liikkui jatkuvasti ympäristössä, kuin hän olisi etsinyt jotakin – tai varmistanut, ettei kukaan seurannut. Mei Takeshi kulki hänen rinnallaan, selkä suorana ja liikkeet hallittuina. Heidän takanaan lohikäärmesoturit etenivät tasaisessa tahdissa.
Jesterin mukana kulki sekalainen joukko hämärän näköisiä kulkijoita. Heidän vaatteensa olivat tummia ja kuluneita, ja heidän katseensa viipyivät liian pitkään jokaisessa taskussa, vyössä ja laukussa, jonka ohi he kulkivat. Osa kuiskaili keskenään, osa tarkkaili ympäristöä hiljaa.
Kaikki eivät näyttäneet vakuuttuneilta siitä, mitä kuulivat.
Jester alkoi puhua.
“Aivan, ne häikäilemättömät…”, hän aloitti, ja hänen äänensä täytti polun ympärillä olevan hiljaisuuden. Hän puhui riistäjistä, jotka olivat vieneet häneltä maat ja rahat – ja lopulta heittäneet hänet mereen. Hän kutsui heitä valehtelijoiksi ja selkään puukottajiksi, eikä jättänyt epäselväksi, mitä ajatteli heistä.
Hän ei pysähtynyt.
Mei kuunteli tarkasti, katse suunnattuna eteenpäin, mutta huomio Jesterissä.
”Onneksi nuoruudessani vietin aikaa merien äärellä laulaen sen eliöille ja ne muistivat, kuinka olin niitä palvellut”, hän tarinoi.
Jester levitti käsiään kuin näkisi tapahtumat uudelleen.
Hän kuvaili, kuinka merikilpikonnat olivat nousseet vedestä – ei yksi tai kaksi, vaan kokonainen joukko – ja kantaneet hänet pois aaltojen keskeltä. Hänen äänensä voimistui, kun hän kertoi turvasta, jonka oli löytänyt, ja ihmisistä, jotka olivat kokeneet saman kohtalon.
Heidän kanssaan hän oli nyt matkalla.
Jesterin seurueessa kulkevat miehet vaihtoivat keskenään katseita. Yksi kohotti kulmiaan, toinen virnisti vinosti, kuin ei olisi täysin uskonut kuulemaansa. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt.
Mei ei näyttänyt huomaavan sitä.
“Se on varmasti ollut rankkaa”, hän sanoi. “Onneksi osasit tulla pyytämään apua. Lohikäärme soturit auttavat heikkoja sortajiaan vastaan.”
Jester nyökkäsi nopeasti, ehkä hieman liian nopeasti.
”Teidän avullanne pystymme nostamaan killan takaisin meille sopivaan arvoon.”
Hänen äänensä madaltui hieman, kun hän jatkoi.
”Muistathan olla varovainen täällä vuorten takana, moni täällä on vain kaksinaamainen petturi, joka on valmis puukottamaan ystävää selkään ensimmäisen mahdollisuuden tullen.”
Mei käänsi katseensa hetkeksi häneen.
“Kiitos varoituksesta, Jester”, Mei sanoi. “Olet todellinen ystävä!”
Hän hymyili hieman.
“On kurjaa, että olet joutunut kokemaan kaiken tämän. Mutta olet myös selvinnyt – ja kokenut paljon.”
Joukko jatkoi matkaansa eteenpäin. Askeleet rahisivat soralla, ja tuuli kulki puiden latvojen läpi. Jester puhui vielä, mutta kaikki eivät enää kuunnelleet.
Kaikki eivät uskoneet.
Mutta yksi uskoi.
Ja sillä oli merkitystä.
