Vuorten ylle oli noussut raskas harmaa taivas.
Leirit seisoivat yhä paikoillaan, mutta mikään ei ollut enää ennallaan. Nuotiot paloivat kylminä, vartijat vaihtoivat levottomia katseita ja kylistä saapuvat sanansaattajat kertoivat yhä synkempiä uutisia.
Jesterin Varjojen kilta liikkui öisin. Kokonaisia varastoja tyhjennettiin. Karjaa katosi aitauksista, kauppiaiden kuormia ryöstettiin ja kyläläiset alkoivat lukita ovensa jo ennen auringonlaskua.
Vartiokaartin leirissä Alain Perellon seisoi käärö kädessään ja puristi sitä niin kovaa, että paperi rypistyi hänen sormiensa välissä.
“Se kaksinaamainen selkään puukottava tyhjäntoimittaja”, hän murahti. “Ei kykene pitämään pitkiä kynsiään poissa muiden taskuista hetkeäkään.”
Hän paiskasi käärön maahan.
“Vaikuttaa siltä, että jokaisesta asumuksesta 30 virstan sisällä on viety jotain. Ja hän vielä kehtasi vedota Faberin etuun.”
Samaan aikaan Lohikäärmesotureiden leirissä Mei Takeshi istui nuotion ääressä hiljaa. Ilta oli viilentynyt nopeasti, ja vuorilta puhaltava tuuli heilutti telttojen liepeitä. Lohikäärmesoturit puhuivat tavallista hiljaisemmalla äänellä.
Sitten yksi sotureista astui lähemmäs.
“Kyläläiset kertoivat, että raakalaiset polttavat ja ryöstävät heidän maitaan.”
Mei sulki silmänsä hetkeksi.
“Eikö kukaan koko avaran taivaan alla näe omaa napaansa kauemmaksi”, hän sanoi väsyneesti. “Voiko tosiaan olla, että lohikäärme soturit ovat maailman ainoa joukko, joka ei yritä rikastua kaikkien muiden kustannuksella.”
Nuotion liekit rätisivät hiljaa heidän välissään.
Toisaalla Perellon käveli edestakaisin leirinsä keskellä raskain askelin. Hänen sotilaansa pysyttelivät kauempana, sillä kaikki näkivät hänen olevan raivoissaan.
“Oli hölmöä kuvitella, että kiltaan voisi luottaa”, hän sanoi lopulta. “Ei auta meidän nieltävä ylpeytemme ja pyydettävä niitä lohikäärmeen palvojia auttamaan meitä suojelemaan kansaa.”
Seuraavana päivänä Perellon lähti tapaamaan Mei Takeshia.
He kohtasivat kivisellä vuoristopolulla kahden leirin välissä. Vuoristopuro kohisi heidän alapuolellaan, ja molempien joukkojen soturit jäivät hieman taemmas tarkkailemaan toisiaan epäluuloisesti.
Perellon pysähtyi muutaman askeleen päähän Meistä.
“Arvon kenraali minun on myönnettävä, että Faber tarvitsee apua. Enkä usko, että kukaan muu välittää pennin vertaa kansastamme teitä lukuun ottamatta.”
Mei katsoi häntä pitkään ennen kuin vastasi.
“Haluat siis auttaa kansaasi! Mutta mistä tiedän, ettet ole niin kuin kaikki muut mannermaalaiset?”
Perellon suoristi ryhtinsä.
“Koska minä olen kohdannut samat vääryydet, koska en suostu tekemään yhteistyötä, roistojen ja ryövääjien kanssa, ja koska olen valmis sanomaan, että jos voisin, ajaisin Lohikäärmesoturit häiritsemässä maalaisia, ja silti minä pyydän apuanne.”
Hetken aikaa heidän välillään kuului vain veden kohina ja vuorilta puhaltava tuuli. Faberissa kävi päivä päivältä vaikeammaksi sanoa, kuka oli vihollinen – ja kuka enää ystävä.
