Vuorilla leijui raskas hiljaisuus.
Sota ei ollut päättynyt, mutta hetkeksi taistelut olivat vaimentuneet. Sen sijaan leireissä kuiskattiin uudesta huhusta, joka kulki nopeammin kuin yksikään ratsastaja.
Kuningas oli kuolemassa.
Samaan aikaan Jester Henly istui omassa leirissään kuin mies, joka uskoi kaiken viimein kääntyneen edukseen. Hän oli käskenyt tuoda keskelle leiriä suuren koristeellisen tuolin, jonka ympärille Varjojen killan väki oli kerääntynyt. Pöydälle oli kasattu ryöstettyä ruokaa, hopeamaljoja ja tummia viinirypäleitä, joita Jester heitteli suuhunsa kuin hallitsija omassa hovissaan.
Nuotion valo välkkyi hänen kasvoillaan.
“Tiedätkös Alain”, Jester sanoi virnistäen, “on äärimmäisen huomaavaista, että hankit meille näitä rypäleitä. Kuuma päivä raikastuu kummasti näitä syödessä.”
Perellon seisoi leirin reunalla liikkumatta.
Jester nojautui syvemmälle tuoliinsa.
“Huomaatko kun kuningas ei ole häiritsemässä elämä on kovin helppoa. Olet varmaan huomannut, miten kilta on onnistunut murskaamaan vihollisemme ennen kuin he edes huomasi…”
Perellonin ilme ei muuttunut.
“Jester minulla uutisia sinulle.”
Jesterin hymy leveni heti.
“Oi! Kuningas on siis kuollut. Alain aikasi on vihdoin koittannut. Voit vihdoin täyttää kohtalosi ja alkaa johtaa.”
Perellon astui askeleen lähemmäs.
“Niin aikani on tosiaan aika tarttua kohtaloa sarvista vai miten sinä sen nyt ilmaisisit, hatusta”
Sitten hän taputti käsiään yhteen.
Leirin reunoilta alkoi ilmestyä sotilaita. Vartiokaarti astui ensimmäisenä esiin varjoista. Hetkeä myöhemmin heidän rinnalleen ilmestyivät Lohikäärmesoturit. Killan väki nousi nopeasti jaloilleen, mutta huomasi liian myöhään olevansa saarrettu.
Jester nousi hitaasti seisomaan. Hänen hymynsä katosi.
Luutnantit tarttuivat häneen nopeasti ja repäisivät suuren hatun hänen päästään. Jester alkoi raivota ja tempoa vastaan, mutta Perellon puhui hänen ylitseen vakaalla äänellä.
“Jester kuninkaan minulle suomin oikeuksin, julistan sinut vangituksi ja elämään häpeässä, kunnes aurinko nousee lännestä.”
Hetken aikaa koko leiri hiljeni. Sitten joukko kiltalaisia astui esiin puolikaareen Jesterin eteen. Heidän käsissään oli pieniä savisia pulloja ja nahkapusseja, joiden sisältä tihkui tummaa punaista nestettä.
Häpeämarjan mehua.
Faberissa sitä käytettiin rikollisten ja pettureiden nöyryyttämiseen. Marjan väri tarttui ihoon ja vaatteisiin päiväkausiksi, eikä hajua saanut helposti pois.
Perellon kohotti kätensä.
“Tähätkää! Heittäkäät!”
Punainen mehu lensi ilman halki. Pussit ja pullot osuivat Jesteriin yksi toisensa jälkeen. Hänen viittansa tahriintui tummanpunaiseksi, ja häpeämarjan kirpeä haju levisi nopeasti koko leiriin. Osa kiltalaisista nauroi ääneen, osa vain tuijotti näkyä epäuskoisena.
Jesterin kasvot vääristyivät raivosta. Mutta hän ei jäänyt paikalleen. Yksi nopea liike. Piilotettu veitsi välähti nuotion valossa, ja hetkessä köydet putosivat hänen käsistään. Hän syöksyi väkijoukon läpi ennen kuin kukaan ehti kunnolla reagoida.
Huudot täyttivät leirin.
Jester juoksi halki kivisen rinteen, kompastui kerran mutta nousi heti uudelleen jaloilleen. Häpeämarjan mehu valui hänen viitaltaan ja jätti punaisia pisaroita maahan hänen peräänsä.
Metsä alkoi jo peittää hänet varjoihin, kunnes joku astui hänen eteensä.
Orrick Bjorkson. Raakalaisten kuningas seisoi keskellä polkua kirves kädessään.
“Senkin kapinen rakki pysähdy”, Orrick murahti. “Jos vain voisin, kantaisin sut välittömästi mereen, jonne toivoin sun jo uponneen.”
Jester hengitti raskaasti mutta virnisti silti hieman.
Orrick astui lähemmäs.
“Mutta tarvitsen jonkun taistelemaan Faberin maasta, eikä muita liittoja taida olla tarjolla.”
Jester nauroi kuivasti ja pyyhki punaista marjamehua kasvoiltaan.
“Jos minä saisin aina kaiken mitä haluan en enää koskaan joutuisi olemaan näin lähellä sinunlaisiasi turpeen puskijoita”, hän vastasi. “Mutta kuka tahansa joka on valmis murskaamaan Vartiokaartin käy minulle liittolaisesta.”
Hetken he vain katsoivat toisiaan. Kukaan ei puhunut ystävyydestä. Kukaan ei puhunut luottamuksesta. Mutta molemmat ymmärsivät saman asian. Faber oli muuttunut.
Vuorten rinteillä armeijat keräsivät rivejään. Kylät lukitsivat porttejaan. Sanansaattajat ratsastivat halki mantereen kantaen yhä synkempiä uutisia linnasta.
Vanha kuningas oli kuolemassa. Eikä kruunulla ollut perillistä. Ja silloin koko Faber ymmärsi, ettei seuraava sota ratkaisisikaan maiden kohtaloa… vaan kruunun.
