Leiri oli levoton. Sotilaat liikkuivat edestakaisin, aseita teroitettiin, ja keskustelut jäivät kesken aina, kun joku uusi viesti tai huhu kulki läpi joukon. Vuorten varjot ulottuivat jo pitkälle maahan, vaikka päivä ei ollut vielä ohi.
Silloin luutnantti kiiruhti paikalle. Hän kulki nopeasti Perellonin luo, pysähtyi ja ojensi käärön molemmin käsin.
“Viesti kuninkaalta.”
Alain Perellon otti käärön vastaan ja avasi sen heti. Paperi rahisi hänen käsissään. Hän luki viestin kerran, pysähtyi hetkeksi ja luki sen uudelleen.
Hänen ilmeensä muuttui.
“Tässä sanotaan, että kuningas on sairastunut vakavasti”, hän sanoi. “Hänen tilansa on heikko.”
Hän puristi kääröä kädessään ja katsoi hetken maahan.
”Miten voikaan sattua näin kurjasti, kun täällä on täysi kahakka päällä.”
Joku liikahti hänen takanaan.
Jester Henly oli ilmestynyt paikalle lähes huomaamatta. Hän nojasi kevyesti läheiseen paaluun ja katseli tilannetta kuin ulkopuolinen.
“Vai että vanha käpy on sairastunut”, Jester totesi, venyttäen sanojaan kuin uutinen olisi lähinnä huvittava. “Onpa harmillista.”
Hän astui lähemmäs Perellonia, hitaasti ja harkiten.
“Mutta tämäpä sattui somasti”, hän jatkoi. “Sillä mitä luulet tapahtuvan, kun arvoisa kuningas päättää ottaa ja kupsahtaa?”
Perellon ei vastannut.
“Koko valtakuntahan ajautuu kaaokseen”, Jester sanoi itse. “Sillä kuningashan ei ole jättänyt perillisiä.”
Hän levitti käsiään kuin esittäisi jotain ilmeistä.
”Ehei!” hän jatkoi. ”Meidän täytyy pitää huolta siitä, että valtaistuimen ottaa joku, jolle se kuuluu. Joku joka tuntee Faberin kuin omat taskunsa, joku uskalias, joku oikeuden jakamiseen tottunut ja joku kunniakas.”
Hänen katseensa kiersi ympärillä olevia ihmisiä ja palasi lopulta Perelloniin.
Perellon ei puhunut heti. Hän seisoi paikallaan, käärö edelleen kädessään, ja punnitsi kuulemaansa.
Sitten hän hymähti.
“Tuo on varmaan ensimmäinen kerta, kun puheessasi on edes hitusen järkeä. Faber tarvitsee hallitsijakseen jonkun, joka on oikeudenmukainen ja kunniallinen. Unohtamatta tietenkään urheutta ja isänmaallisuutta. Onpa hienoa, että kaikista metkuistasi huolimatta olet pistänyt merkille, että minussa on juuri näitä ominaisuuksia!”
Hän nosti katseensa ja katsoi suoraan Jesteriin.
“Mutta mitä sinä tästä hyödyt?”
Jester jäi hetkeksi hiljaiseksi, mutta vain hetkeksi.
“Aivan”, hän sanoi ja hymyillen hieman vinoa tekohymyä. “Puhuinkin juuri sinusta.”
Hän vaihtoi nopeasti asentoa ja keskustelun suuntaa.
“Katsos minulla on pieni ongelma nykyisen liittolaiseni kanssa”, hän jatkoi. “Lohikäärmesoturit eivät nähkääs ole täältäpäin, eivätkä he siis aivan ymmärrä maan tapoja.”
Hän kohotti katseensa.
”Ja siinä vaiheessa, kun kuningas, no, päättää hallinta kautensa, niin emmehän me voi antaa vieraan vallan viedä kruunua, emmehän?”
Perellon ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän katsoi Jesteriä pitkään ennen kuin vastasi.
“Luuletko tosiaan, että olen niin tyhmä, että liittoutuisin sinun kanssasi? Sinä vain puukottaisit minua selkään heti, kun saat siihen mahdollisuuden.”
Jester ei vastannut siihen suoraan. Hän vain jatkoi, aivan kuin olisi odottanut tätä.
“Tiesitkös”, hän sanoi rauhallisesti, “että Mei ja hänen soturinsa ovat vain murto-osa kaikista niistä sotureista, jotka lohikäärme saarella asuvat?”
Hän antoi sanojen hetken laskeutua.
“Kun lohikäärmesoturit kuulevat, että täältä puuttuu kuningas, niin he vyöryvät kymmenillä, jopa sadoilla laivoilla tänne ja vievät kruunun aivan sinun hyppysistäsi. On kaikkein viisainta, jos muualta tuleva uhka ajetaan pois ennen kuin on liian myöhäistä”
Leirin äänet vaimenivat heidän ympärillään.
Perellon ei puhunut heti. Hän seisoi paikallaan ja mietti.
Lopulta hän huokaisi.
“Hyvä on”, hän sanoi. “On ehkä viisainta, että Faberin kruunu tulee jatkossakin olemaan Faberin omaisuutta.”
Hän ei katsonut Jesteriä enää yhtä pitkään.
”Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kuningashan voi vielä tervehtyä ja hallita Faberia vielä pitkään.” hän lisäsi. ”Voin kuitenkin tarjota vartiokaartiani auttamaan ulkopuolisten saattamisessa takaisin kotiinsa.”
Jester hymyili. “Oivallista”, hän sanoi. “Seuraa perässä…”
