Jokunen vuosi takaperin pieni salakuljettajien alus uhmasi pohjoisen myrskyisiä meriä. Laivan kapteenia kadutti päätös seurata käskyä siirtyä näin kauas pohjoiseen. Varjojen kilta oli tehokkaasti yhdistänyt koko Faberin alamaailmaa, kunnes sen kunnianarvoton johtoja Jester Henly oli suuressa viisaudessaan kadonnut sotaretkelle Pohjoisen raakalaisten maille. Tästä huolimatta oli killan käskyjä yhä parempi noudattaa mieli välttää vaikeuksia.
Oli älytöntä kuvitella, että ketään olisi mahdollista löytää tältä jääkylmältä ulapalta. Toisaalta kun koko pohjola kertoi, että varjojen killan komentaja heitettäisiin mereen tänä päivänä. Oli ainakin muodon vuoksi etsittävä tätä loputtomien tyrskyjen lomasta.
”Kapteeni, kapteeni! Edessä on luoto, sillä näyttää makaavan jotakin.” Tämä oli jo illan viides kerta, kun tähystäjä huusi nuo samat sanat. Jokainen kerta luodolta oli löytynyt hylje tai karahka tai jokin muu hyödytön kapine. Silti tämäkin luoto olisi tarkistettava. Kapteeni kaivoi taskustaan kolhuisen kaukoputken ja tuijotti sumuisten linssien läpi edessä siintävää luotoa. Eikä voinut uskoa silmiään. Luodolla toden totta makasi mies.
Laivan ainoa jolla laskettiin veteen ja tähystäjä ja kapteeni hyppäsivät siihen. Mainingeista huolimatta he onnistuivat saavuttamaan luodon. Ja todentotta, sillä makasi sinihuulinen ja hytisevä Jester Henly. ”K-kylläpä-pä teillä kesti.”
