Kapea solatie kiemurteli vuorten välissä, ja kiviseinämät nousivat jyrkkinä molemmin puolin. Tuuli kulki niiden läpi viheltäen ja nosti mukaansa hienoa pölyä, joka leijui ilmassa kuin harmaa usva. Orrick Bjorkson seisoi solan keskellä Alain Perellonin kanssa. Heidän takanaan levittäytyivät Pohjoisen raakalaiset ja Vartiokaarti, aseet valmiina mutta vielä paikoillaan.
Orrick puhui ääneen, eikä yrittänyt peittää ääntään.
“Sitä Jesteriä katalampaa ryökälettä en oo koskaan kohdannu”, hän sanoi. “Melkein toivon, että hän olisi taas täällä, niin voisin heittää hänet takaisin mereen.”
Hän hymähti ja potkaisi kiveä jaloistaan.
“Kai me voimme hetkeksi unohtaa Faberin, kunnes voitamme sen voittamattoman armeijan.”
Samassa solan toisesta päästä alkoi kuulua askelia. Kivinen maasto kantoi äänen pitkälle, ja pian toinen joukko ilmestyi näkyviin. Lohikäärmesoturit etenivät rauhallisesti, heidän liikkeensä hallittuja ja yhtenäisiä. Heidän rinnallaan kulki Jester Henly, jonka askel oli kevyempi ja katse kiersi ympäristöä tarkkaillen.
Kaksi joukkoa pysähtyi vastakkain. Tilaa ei ollut paljon. Vuoret sulkivat heidät samaan paikkaan, eikä kumpikaan voinut kiertää toista. Hetki oli hiljainen, mutta ei rauhallinen. Mei Takeshi astui esiin ensimmäisenä. Hänen katseensa kulki nopeasti Orrickista Perelloniin ja takaisin.
“Te olette siis ne”, hän sanoi. “Ne, jotka sortavat kansaa ja ryöstävät viattomia.”
Sanojen jälkeen tuuli tuntui voimistuvan hetkeksi.
Alain Perellon kohotti kätensä rauhoittavasti, vaikka hänen sotilaansa hänen takanaan kiristivät otettaan aseista.
“Tässä on tapahtunut vakava väärinymmärrys”, hän sanoi. “Me suojelemme lakia. Me suojelemme lakia, sinä puolestasi olet liitossa alhaisimman luokan lain suojat-”
“Vaiti.”
Mei ei antanut hänen jatkaa. Hän otti askeleen eteenpäin, eikä katsonut muualle kuin Perelloniin.
“Jester on kertonut minulle kaiken teidänlaistenne kujeista”, hän sanoi. “Minä en lankea pauloihinne.”
Perellon veti hitaasti henkeä ja yritti vielä kerran.
“Hän on varmasti kertonut niin”, hän sanoi rauhallisemmin. “Mutta liekö hän kertonut, miten hän alun alkajaan asemaansa pääsi, jo nuore-.”
Hän ei ehtinyt loppuun.
Jester astui esiin. Hän ei kiirehtinyt, vaan antoi katseensa kiertää rauhassa, kunnes pysähtyi Orrickiin. Hänen ilmeessään oli kevyt hymy, joka ei ulottunut silmiin asti.
“Oi Orrick”, Jester sanoi ivallisesti. “Vai olikohan se Oswald.”
”Oli ilo kuulla, että nykyään et varasta vain minulta, teidän majesteettinne,” hän jatkoi.
Se riitti.
Orrick lähti liikkeelle välittömästi. Hänen saappaansa iskivät kiveä vasten, ja hän syöksyi suoraan kohti Jesteriä ilman epäröintiä. Mutta ennen kuin hän ehti perille, Mei astui väliin. Hän liikahti nopeasti ja varmasti, pysäytti tilanteen yhdellä askeleella ja käänsi katseensa molempiin suuntiin.
“Minä tiesin”, hän sanoi. “Että keneenkään teistä ei voi luottaa.”
Hiljaisuus levisi solaan. Kukaan ei liikkunut. Tuuli kulki jälleen kiviseinien välistä, mutta nyt se tuntui kylmemmältä. Se ei ollut rauha. Se oli hetki ennen jotakin muuta.
Kerrotaan, että juuri siinä solassa ylitettiin raja, jota ei voinut enää peruuttaa. Sanat eivät enää riittäneet selittämään mitään.
Ne olivat muuttuneet aseiksi.
Ja sodan ensimmäiset kipinät olivat jo ilmassa.
